LIIKUNTA – MITEN SIITÄ TULI PAKKOPULLAA?

Pohdiskelin muutama päivä sitten kunnolla sitä miten suhtautumiseni liikuntaan on muuttunut vuosien aikana.  Sitä millaista se oli lapsena, nuoruudessa, syömishäiriön pahimpina aikoina ja mitä se on nykyisin. Tällaista postausta on toivottu paljon ja ajattelin nyt jakaa ajatuksiani siitä.

Liikunta oli ihanaa lapsena

Lapsena ja nuorena harrastin paljon kaikenlaista. Iskä opetti minut pyöräilemään sekä uimaan ja ne oli sellaisia asioita, joita tehtiin yhdessä. Pienenä olinkin enemmän isin tyttö. Myöhemmin kuvioihin tuli ties mitä ompelukerhosta, kokkikerhoon, harrastin karatea ja kävin kansalaisopiston erilaisilla liikuntatunneilla. Olen siis lapsesta saakka rakastanut kaikenlaista liikuntaa.

Yläasteella aloitin tanssimisen Mikkelin tanssiopistossa ja se oli todella kivaa. Kävin nykytanssi ja hiphop-tanssitunneilla. Tanssitreenejä taisi olla 3 tai neljä viikossa jos en ihan väärin muista. Meillä oli myös aina joulu- sekä kevätnäytökset ja ne oli parhautta. Oli super hauskaa hengailla tanssikavereiden kanssa ja hullutella bäkkärillä. Ja sitten se esiintyminen, se oli parasta.

Yläasteen loppupuolella tilanne riistäytyi käsistä

Jossain vaiheessa yläasteen loppua ja lukion alkupuolella syömishäiriö otti vallan ja aloin kiinnittämään enemmän huomiota liikkumiseen ja syömiseen. Ainoa matematiikka, jota tykkäsin tehdä oli kaloreiden lasku ja liikunnan kulutuksen arvioiminen. Piti päästä miinuskaloreille. Aloitin lenkkeilyn. Aluksi riitti muutama kerta viikossa (tanssin ohella), mutta vähitellen sekään ei enää riittänyt. Alkoi ahdistaa jos en harrastanut liikuntaa päivittäin. Saatoin lähteä talvella lenkille vaikka -30 asteen pakkasessa, koska oli pakko. Äitiä hirvitti. Lukion loppupuolella muistaakseni lopetin tanssin, koska alettiin suunnitella muuttoa Helsinkiin. Lenkkeily säilyi silti visusti viikko-ohjelmassa ja siitähän pidettiin kiinni. Laihduin laihtumistaan, lenkit piteni yksi kerrallaan ja ruoka-annokset taas harvenivat. Saatoin jossain vaiheessa syödä päivässä vain kilon vokkivihanneksia, enkä muuta. Jos jotain muuta söin niin usein se päättyi vessaan. Lähdin monta kertaa jopa oksentamisen jälkeen suoraan lenkille kun ahdisti. Lenkillä sitten pelkäsin, että taju lähtee ja tuuperrun maahan, koska heikotti. Joskus taas toivoin, että vain jäisin jonnekin ja loppuisi kaikki se paska.

Täältä voit lukea syömishäiriötarinastani, joka huomioitiin mediassa.

Helsinkiin muutto ja pakkoliikunta

Helsingissä oli hyvä syy lenkkeillä, koska uusi kaupunki ja kaupunkiin tutustuminenhan käy parhaiten juoksentelemalla ympäriinsä. Jossain vaiheessa sitten hankin elämäni ensimmäisen salikortin (19v?), mutta se salilla käyminen oli lähinnä crosstraineria ja juoksumattoa. Sitten innostuin jumpista ja saatoin käydä kahdessakin rankassa hikijumpassa putkeen. Niiden crosstrainereiden lisäksi. Ja crosstrainerilla piti ehtiä tekemään ainakin se 45 minuuttia. Saattoi siis hyvinkin kulua kolme tuntia liikunnan parissa. Voitte vaan arvata miten säästöliekille kroppa meni kun se ruokailu oli niin olematonta ja sitten oksentamista. Kroppa meni tosi heikkoon ja huonoon kuntoon, tehot väheni enkä enää kunnolla edes jaksanut. Silti oli pakko jatkaa, koska muutenhan olisin ollut heikko ja huono. Lääkärit ja hoitajat kielsivät liikkumasta niin paljon, mutta en ottanut kuuleviin korviini.

Kohti parempaa

Sitten kun tajusin haluni parantua ja saada terveen näköisen kropan, otteeni muuttui sallivammaksi. Salikortti oli minulla edelleen ja nyt aloin käydä salin puolella. Lenkkeilykään ei ollut enää niin pakkopullaa ja jokapäiväistä. Ostin palautusjuomajauheet ja aloin tutkiskella ravitsemusasioita. Kiinnostuin proteiineista, hiilihydraateista ja rasvoista. Kiinnostuin miten kroppa toimii. Tajusin myös, että mulla oli pari ilmaista PT-kertaa käyttämättä ja hyödynsin ne sitten missikisahaaveet mielessä. Halusin voimakkaamman ja muodokkaamman, kauniin naisellisen kropan. Pikkuhiljaa mentiin kohti terveemmän näköistä vartaloa, vaikka vaikeaa se oli ja takapakkeja tuli vastaan. Kun painoa tuli lisää, tuntui että olin vieraassa vartalossa. Silti hammasta purren jatkoin, koska en halunnut enää takaisin niin laihaksi mitä olin. Pienin askelin hyvä tuli. Normaalipainon saavutin 2011 lopussa.

Nykytilanne

Nykyisin olen saanut takaisin sen liikunnan ilon mikä minulla oli lapsena ja voi, että olen siitä kiitollinen. Endorfiinit puskevat hyvää oloa ja ihana tuntea itsensä voimakkaaksi. Rakastan monipuolista urheilua ja tykkään kokeilla kaikenlaista. Käyn kuntosalilla ja lenkkeilen, mutta en pakonomaisesti vaan oman viikkofiiliksen mukaan. Pidän paljon juoksemisesta ulkona ja HIIT-treenit ovat mieleeni. Hiitit tykkään monesti yhdistää salitreeniin. Pelaan myös padelia välillä. Lisäksi pidän kävelylenkeistä ystävien kanssa ja tehdään monesti kehonpainotreenejä pitäen hauskaa. Liikunta on kivaa!

Kehon kuuntelu

Suhtautumiseni liikuntaan on rento. Osaan kuunnella kehoani ja ymmärrän, että on turhaa mennä salille jos ei jaksa tai ei oikeasti huvita. Se kun liikunta oli pakkopullaa, minulta meni motivaatio kokonaan liikkumiseen. En halua enää sellaista tunnetta. On ihana nauttia aidosti treenistä ja siitä fiiliksestä mikä sen jälkeen tulee. Haluan olla terveen liikunnallisen näköinen nainen ja totta kai hyvässä kunnossa. Kukapa ei haluaisi? Pääasia onkin, että osaa toteuttaa sen järkevästi eli syöden tarpeeksi ja treenaamalla kohtuudella.

Yritä siis löytää oma lajisi ja se aito liikunnasta nauttimisen ilo. Liikunta tukee terveyttä kunhan se toteutetaan järkevästi. Liikunta tuo meille energiaa ja hyvää vointia. Se on yksi elämän tärkeistä osa-alueista levon ja ravinnon lisäksi.

Mielestäni paras neuvo on, että kuuntele kehoasi. Jos se ei väsyneen olotilan takia jaksa, niin älä pakota. Lepää, hoida ja ravitse sitä. Kuntosali ei karkaa mihinkään vaan on pystyssä vielä huomenna.

Millainen suhtautuminen teillä on liikuntaan? 🙂

Muista seurata minua myös instagramissa @elinaadasofia

xoxo, Elina