Maassa näkyy jo syksyn merkit. Lehtiä putoilee puista ja ilmassa on selkeästi syksyinen vire, joka koskettaa kasvojani, kun kävelen mustikkamaalla. Ympärilläni on kaunista ja mulla on kaikki perusasiat hyvin, mutta miksi ahdistaa? Tunne on jotenkin selittämätön ja voimia vievä. Tuntuu, että voisin nukkua 24/7. Lähden silti lenkille, jotta saan happea ja tiedän, että liikunta on parasta lääkettä mielelle.
Olen luonteeltani perus positiivinen ja voi miten iloinen olenkaan, kun saan teiltä seuraajiltani viestiä instagramissa siitä miten jaan hyvää fiilistä. Mulle tulee hyvä mieli, kun saan toisille hymyn kasvoille. Oon kuitenkin jollain tasolla alakuloisuuteen taipuvainen, vaikken sitä ehkä helposti näytä ulospäin. Tunnistan, että tuo tunne, joka välillä saapuu yllättäen, on voimakkaampaa kuin jokin perus suru. Se on kokonaisvaltaisempaa ja hallitsevampaa. Väsyttävää.
Mulla on aivan hullu menettämisen pelko, josta oon puhunut aiemmin Instagramissani. Pelkään, että perheelleni tapahtuu jotain ikävää. Tiedän, että on järjetöntä miettiä tällaisia asioita etukäteen, mutta en voi ajatuksilleni mitään. Pelkään. Näitä samoja fiiliksiä olen tuntenut läpi elämäni ja samat fiilikset tuo muistoja myös syömishäiriöajoista. Syksyt oli silloin pahoja.
Mulla on myös hirveä kaipuu Espanjaan. Joka kerta kun käyn siellä, niin se tunne vaan vahvistuu, että haluan jonain päivänä muuttaa sinne. Pieni palanen sydäntä on siellä. Aurinko vaikuttaa mulla mielialaan ihan älyttömästi ja se varmasti tässä ahdistaakin, kun tietää pitkän ja harmaan talven olevan tulossa.
Pimenevät illat siis voimistavat olemassa olevaa alakuloa, vaikka on syysilloissa ne hyvätkin puolet, kuten kynttilöiden polttaminen ja käpertyminen viltin alle kuuma kaakao kädessä. Telkkarista alkaa myös paljon rakastamiani hömppäsarjoja nyt syksyllä. Pimeydessä on myös omanlaistaan tunnelmaa.
Lisäksi uskon, että kuten asioilla, myös ajatuksilla on tapana järjestyä. Negatiivisia tuntemuksia ei tarvitse hävetä tai peitellä, ne kuuluvat elämään siinä missä positiivisetkin ajatukset. Annetaan ajatusten ja tuntemusten tulla sellaisina kuin ne ovat, mutta välillä muistetaan kyseenalaistaa niitä ja päästää sitten irti.
Tämä oli nyt tällainen vähän melankolinen postaus, mutta kiitos kun luit. <3 Iloista viikkoa kaikille!
Kuvat: Laura Laukka
Seuraa minua myös:
Instagram: @elinaadasofia
Snapchat: elinaleskinen
Facebook: www.facebook.com/elinaadasofia
Youtube: elinaleskinen
xoxo, Elina
6 kommenttia
Eikä! Ihan samoissa fiilareissa syksyn suhteen täällä, ahdistaa 🙁 mulla iski kesän alussa selän välilevyn repeämä. Kesäillat meni kotona (kaikki) selän lepoasennoissa itkua pidätellen, nyt itken sitä että kesä meni ohi kuin leppäkeihäs. Paras vuodenaika ja inhoamani talvi edessä. Mutta tähän postaukseen ihana jatko olisikin miettiä mitä kaikkea syksyllä voi Helsingissä tehdä! Niin kotona kuin ulkona, pääosa rentoutumisessa, ulkoilussa ja etenkin mielen rauhoittumisessa mitä varmasti moni kaipaa hektisen työpäivän jälkeen! Se olisi ihana. Voimia sulle syksyyn <3
Heippa Niina ja kiitos viestistäsi <3
Ikävä kuulla selästäsi, toivottavasti se paranee pian! Mutta näinhän se on, pitää ajatella mitä kaikkea mukavaa voi syksyllä tehdä ja sieltä arjestahan löytyy ne kiitollisuuden aiheet. Tämä on hyvä postausidea, sen toteutan varmasti! 🙂
Energiaa ja iloa viikkoosi <3
Hei!
Piti lukea tämä ihan ajatuksella läpi pari kertaa. Ymmärrän hyvin tuon syksyn tuoman Seasonal Affective Disorderin, siitä on kärsitty koko ikä, niin kauan kuin muistan. Just oon palaamassa Suomeen auringonalta ja tiesin jo aamulla lähtiessä, että SAD odotellessa mutta myös Suomeen paluun kulttuurishokki iskee päälle within 24h… Sitä kestää muutamasta viikosta kuukausiin onneksi 2kk päästä on taas lähtö edessä! Mietin myös tota sun menettämisen pelkoa, täytyy myöntää etten siitä ole ihan kartalla… Omalla kohdalla, olen aina tiennyt ettei esim vanhempani tule näkemään tiettyjä asioita elämästäni, isovanhempiani en edes tuntenut ja ensimmäinen menetys koitti jo nyt kun äiti kuoli keväällä. Olen toisaalta koko ajan viimeisen 10v aikana muistuttanut itselleni, että menettämisen pelko on turha, sillä kukaan ei tästä elämästä selviä ilman kuolemaa ja kaikki meistä jonottavat seuraavaan elämään tietämättä milloin lähtö tulee. Sen sijaan, että olisin murehtinut näitä asioita ja menettämistä keskityin täysillä siihen, kuinka paljon aikaa ja asioita voin antaa esim juurikin äidille niin kauan kuin hän oli täällä. Olen iloinen, että yritin elää niin päin sillä, vaikka menetys oli suurempi kuin sanat riittävät kertomaan niin ainakin sain kaiken mahdollisen ajan niin kauan kuin sitä oli. Joten neuvoni sinulle onkin, että yritä keskittää se pelko ennemmin tähän hetkeen, mitä voit tehdä läheistesi kanssa, kuinka paljon viettää aikaa ja iloita siitä. Kiität siitä itseäsi myöhemmin. Tiedän, ettei se ehkä ole helppoa kun pelkosi on irrationaalinen mutta siitä on mahdollista päästää irti ja muuttaa se voimavaraksi. Näin omalla kohdallani kävi ja olen siitä erittäin kiitollinen itselleni.
Moi Anna!
Kiitos viestistäsi. Joo tuo kulttuurishokki on täälläkin vielä päällä, mutta myös positiivisesti ajateltuna niin on jo uusia matkoja suunnitteilla 🙂
Ja totta tuo mitä sanoit, pitäisi enemmän keskittyä tähän hetkeen eikä murehtia suotta. Päivä kerrallaan..Mulla ois itse asiassa myös lähete psykoterapiaan keskustelemaan näistä lapsuuden asioista, mutta vaikea löytää oikeaa terapeuttia.
Iloa syksyysi ja kiitos vielä hyvistä neuvoista!<3
Samastun tosi vahvasti, sekä epämääräiseen alakuloon että nimenomaan tuohon vahvaan menettämisen pelkoon juuri perheen osalta :/ Näitä aina välillä on ja niiden kanssa täytyy vaan yrittää parhaansa mukaan luovia – ja olla kiitollinen niistä ajoista, kun asiat on hyvin. Kiitos kun kirjoitit aiheesta! ☺️ Hyvä saada aina välillä muistutusta siitä, ettei näiden juttujen kanssa oo yksin.
Heippa Sini <3
Näinhän se on, pitäisi keskittyä tähän hetkeen kun asiat on hyvin, mutta vaikeaa välillä, kun pelko kolkuttaa nurkan takana koko ajan.
Kiitos sulle <3