Joskus ne möröt on kohdattava

Lähestyin autolla Mikkeliä ja tutut maisemat näyttäytyivät auton horisontissa. Radiosta alkoi samaan aikaan soida Pariisin Kevään Tämän kylän poikii – kappale. Oli ristiriitaiset fiilikset olla taas Mikkelissä ja musiikki toi ahdistavat muistot vuodesta 2010, kun valmistuin lukiosta. Samaan aikaan tuolloin oli myös edessä muutto toiselle paikkakunnalle, Helsinkiin. Sinne halusin, mutta oli ahdistavaa muuttaa pois kotoa, varsinkin kun syvimmällä sisimmässäni tiesin, etten ollut kunnossa. En fyysisesti enkä henkisesti. Irtautuminen vanhemmista pelotti älyttömästi. Samoin aikuistuminen. Se oli siis merkityksellinen vuosi siinä mielessä, kun valmistuin sen kaiken paskan keskellä lukiosta. Rankin vuosi ikinä.

Varjostavat muistot

Pian käännyin omalle kotikadulle. Ulkona näytti kauniille kesäiselle päivälle, kun aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja puissa näkyi olevan vielä täyteläisen vihreitä lehtiä, mitä nyt muutamia kellastuneita tippuneena maahan. Muuten olisi voinut kuvitella olevan vielä keskikesä. Oli niin lämmintäkin. Yritin rohkaista itseäni ja mietin, että onhan se ihana päästä lapsuuden kotiin. Äiti on siellä ja mulla on muutenkin Mikkelissä hyviä ystäviä. Silti tätä kaupunkia varjostaa niin monta muistoa, jotka saa kyyneleet silmiin. Miten voikaan tuntua näin ristiriitaiselle?

Käytiin äidin kanssa kävelyllä tuona aurinkoisena sunnuntai iltana ja mietin, että kuinkahan pitkä aika mahtaa olla siitä, kun oon viimeeksi lenkkeillyt täällä. Todella, todella kauan sitten. Oon lenkkeillyt varmaan kaikki kadut Mikkelissä ristiin rastiin. Sairastin tuolloin syömishäiriötä ja juoksulenkkejä varjosti ikuinen ajatus syötyjen kalorien kuluttamisesta sekä laihduttamisesta. Sydän yritti pompata ulos rinnasta oksentamismaratonien jälkeen, mutta syömishäiriö pakotti jatkamaan. Se oli sumuista aikaa.

Oli outoa olla lapsuuden kodissa. Kulkea läpi keittiön, seisoa entisessä huoneessani, katsoa vaatekaappiini. Kylpyhuoneesta puhumattakaan. Ehkä sen ahdistavan olon takia oon tiedostamatta vältellyt Mikkeliä ja käynyt sen takia niin harvoin. Liian harvoin. Yritän kovasti järkeillä itselleni asioita ja vaikka kuinka vakuutan, että se oli sitä mennyttä aikaa ja nyt on nyt. Ahdistaa. Tänne liittyy niin paljon pahoja muistoja syömishäiriöajoista, jolloin koin että bulimia oli kuin toinen persoona minussa. Valitettavasti se persoona, joka oli hallitsevana ja peitti alleen todellisen minän. Nyt kuitenkin päätin, että ne möröt on kohdattava, jos niistä haluaa lopullisesti eroon. Haluan käydä Mikkelissä useammin ja kokea sen normaalina. Se on mulle rakas koti, siinä missä Helsinki.

Energiaa ja valoa sun viikonloppuusi. Muistetaan, että kaikkien tunteiden kokeminen on sallittua ja niitä ei tarvitse hävetä.

Seuraa minua myös:

Instagram: @elinaadasofia
Snapchat: elinaleskinen
Facebook: www.facebook.com/elinaadasofia
Youtube: elinaleskinen 

xoxo, Elina