KIITOS EI OO KIROSANA

Haloo Helsingin biisi Kiitos ei oo kirosana sopii hyvin otsikoksi ajatuksilleni. Miksi joidenkin ihmisten on niin vaikeaa sanoa kiitos?

Asiakaspalvelutyötä tehneenä sitä näkee ja kuulee kaikenlaista, mikä on mielestäni elämän rikkautta. Näen paljon erilaisia persoonia, niin hyvässä kuin huonossakin. Yksi ehdottoman huono piirre ihmisissä (mikä raivostuttaa oikeasti tosi paljon) on se, että ei sanota kiitos. Tai terve. En ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa olla tervehtimättä tai kiittämättä. Kiitos ei oo kirosana.

Kiitos on tärkeä

Mulle on ainakin jo lapsesta saakka opetettu, että saadessa jotain sanotaan kiitos ja tervehditään kohdatessa, oli kyseessä tuttu tai tuntematon. Kiittäminen ja tervehtiminen tulevat selkärangasta eikä noita kahta maagista sanaa tarvitse edes miettiä. Kun menen kaupan kassalle, sanon moi ja lähtiessäni kiitän. Noilla kahdella pienellä sanalla on VALTAVAN suuri merkitys. Jos ei sanota kiitos heippa, niin se jättää tosi kurjan fiiliksen sille, joka on sinua palvellut. Osaisipa ihmiset asettua toisen asemaan ja kuvitella miltä päinvastainen tilanne tuntuisi. Tai voihan se olla, että he kokevat samaa ja laittavat vaan pahan kiertämään. Millaisia näkemyksiä teillä on ihmisistä, jotka eivät sano moi tai kiitä?

Kiitollisuus lisää onnellisuutta

Kiitollisuus lisää onnellisuutta. Tätä en ole kuitenkaan aina tiennyt. Olin nuorempana nimittäin kovin katkera ja epäkiitollinen elämälle kun sairastin syömishäiriötä. Kirosin itseni (ja kaiken) joka päivä miettien miksi minä. Miksi mun elämän piti olla sellaista helvettiä? Jatkuva ruuan ja liikunnan aikatauluttaminen, energian saannin niukkuus ja oksentaminen piti pinnan kireellä. Väsymys oli myös valtaisa. Epäonnistuminen pelotti ihan älyttömästi ja en osannut nähdä missään mitään hyvää. Tai se ainut hyvä oli ehkä pinnallisissa seikoissa. Hemmetin turhauttavaa.

En osannut iloita täysin sydämin kevään tuoksusta, ystävien kanssa vietetyistä hetkistä, enkä ulkomaanmatkoista. Aina siellä olkapäällä oli se syömishäiriöpeikko, joka kuiski korvaan ja rajoitti elämää pitämällä sätkynuken lailla naruissa. Toki vietin ihania ja ikimuistoisiakin hetkiä niin ystävien kuin muiden läheisten kanssa, mutta aina oli se tietynlainen ahdistus.

Noh se siitä ahdistuksesta.

Syömishäiriö on nykyisin mulle myös asia, mistä olen omalla tavalla kiitollinen. Kiitollinen siksi, että se avasi mun silmät. Opin paljon asioita kantapään kautta, mutta tärkeintä oli, että opin. Syömishäiriö teki musta silloin myös itsekkään, koska mulla oli tietyt raamit, joita piti orjallisesti noudattaa, huomioimatta muita. Pointtini lyhykäisyydessään on se, että ilman näitä vaikeuksia en olisi se kuka nyt olen.

Ja oon siitä hemmetin kiitollinen.

Lue myös:

Kiitollisuus – tärkeä voimavara

Epäonnistuminen on osa onnistumista

Miten hyväksyä oma vartalo?

Seuraa minua

Instagram: @elinaadasofia
Snapchat: elinaleskinen
Facebook: www.facebook.com/elinaadasofia
Youtube: elinaleskinen

xoxo, Elina