Luin vähän aikaa sitten päiväkirjaani syömishäiriö -ajoilta. Vuosi oli 2009. Järkytyin miten pahasti olenkaan ajatellut itsestäni ja miten paljon samalla vaatinut. Olin hitonmoinen perfektionisti, jonka oli pakko vetää koulussa vähintäänkin arvosana 9 koepaperiin. Välillä sekin jopa itketti. Ja miten olen voinutkaan unohtaa tuon kaiken. Aivot ja mieli ovat siitä ihmeelliset, että pahat asiat tuppaa unohtamaan tai ennemminkin torjumaan syvälle aivosopukoihin. Mielen defenssit iskevät päälle puolustaessa minäkuvaa.
Mutta niin, syömishäiriö veti minut salakavalasti mukaansa, pienin askelin. Syömishäiriö on aluksi kuin kiva kaveri, joka pikkuhiljaa muuttuu tuhoisaksi suhteeksi ja vainoajaksi. Syömishäiriön syöttämät ajatukset pinttyvät päähäsi tahrojen lailla, joita ei enää noin vaan poistetakaan. En ymmärtänyt mihin se kaikki voisikaan johtaa. ”Ei se haittaa jos mä nyt jätän nää hiilarit hetkeksi” ja ”ei yksi oksentamiskerta voi olla paha”. Kyllä se voi. Nuori minä ei sitä ymmärtänyt. Kun syömishäiriölle antaa pikkusormen se vie käden lisäksi koko ruumiin ja myrkyttää sielun.
Toivo ja epätoivo syömishäiriöisen elämässä
Päiväkirjassa vaihtelevat toivon ja epätoivon hetket. Välillä osasin sanoa itselleni, että ruoka on hyvä juttu, mä tarviin ruokaa elääkseni ja se tekee musta terveen. Toisinaan taas kieltäydyin syömästä ja jos söin niin se oli säälittävää porkkanoiden närppimistä ja/tai sitten oksentamista. Paljon löytyy myös pohdiskelevaa tekstiä miksi tein itselleni tätä. Elämän kontrolloimisesta on monta sivua tekstiä ja siitä miten on pakko olla paras ja laiha. En antanut itselleni armoa. Ja se kontrollointi oli helpointa kohdistaa ruokaan. Jos jotain voin kontrolloida niin sitä mitä pysyy mun mahassa ja mitä ei. Kontrollointi toi kuitenkin lisää ja lisää ahdistusta ja piti järkyttävää oravanpyörää käynnissä. Joskus olisi pitänyt osata luovuttaa ja myöntää, että tarvii apua. Kontrollointi näkyi kaikessa tekemisessä arkipäivien kellontarkasta suunnittelusta kaappien siivoilemiseen. Saatoin herätä aamuyöllä raivailemaan kaappeja kun oli pakko tehdä jotain. Täältä (avaa linkin uudelle välilehdelle) voit lukea postauksen perfektionistin pitäisi-tehdä-elämästä.
Sitten menin väkipakolla terapiaan, ensin lasten puolelle ja myöhemmin myös pakotettuna aikuispuolelle. Kapinoin vastaan ja peruin tapaamisia. En ollut vielä motivoitunut muuttumaan ja siksi en kokenut terapiasta apua. En missään nimessä väheksy terapian merkitystä vaan siitä voi päinvastoin olla iso apu syömishäiriöstä kärsivälle. Kuitenkin oleellista on, että mieli on mukana tekemässä työtä. Terapia antaa työkaluja, mutta parantuminen lähtee itsestä.
Lääkärikäyntejä
Lääkärikäynnit olivat myös ahdistavia. Pelotti aina kuulla tuomio omasta tilasta. Asian vakavuuden kun ymmärsi muttei osannut tehdä mitään.
Päiväkirjassa oli sydäntätykyttäviä tekstejä.
”Minun pulssini on 41. Sydämeni lyö siis 41 kertaa minuutissa. Lääkäri sanoi minulle eilen, että jos se laskee kolmosella alkavaan, on edessä osastoreissu.***** mikä akka” ajattelin. Samoin hemoglobiini oli todella alhainen ja kilpirauhas- sekä maksa-arvoihin tuli häikkää. Rasvamaksasta voit lukea täältä. Elektrolyytit heittivät myös häränpyllyä. Ei ihme, että tuli rytmihäiriöitä. Oksentamisen mukana elimistöstä poistuu paljon kaliumia. Lääkäri sanoi monesti ” sinulla on mahdollisuus kuolla sydänkohtaukseen hetkenä minä hyvänsä”.
Ei ihme, että ahdisti.
Ja voi vaan arvata miten paljon nämä lääkärien latelemat faktat ahdistivat äitiäni.
Eniten juuri sattui se miten paljon äiti on joutunut kestämään takiani. Miten paljon äiti on vuodattanut kyyneleitä takiani kun olen ollut heikossa hapessa. Miten paljon huolta aiheuttikaan ainoa tytär? Päällimmäisenä mielessä oli ajatus, että olin paska lapsi.
Muistoihin palaaminen
Mielenkiinnolla ja jokseenkin myös jännittyneenä lueskelin näitä omia päiväkirjojani. Osa ympärilläolevista sanoi, että älä lue kun siitä tulee vain paha mieli, mutta minä koin sen tärkeänä. Koin tärkeänä palata hetkeksi nuoren minän ajatuksiin. Vaikka ne kamalat itsetuhoiset asiat alkoivatkin itkettää, koin silti jotain merkityksellistä. Minä en ole enää se sama ihminen. En ollenkaan. Tietysti näin vanhempana ja ”viisaampana” osaan myös ajatella syy-ja seuraussuhteita. Miksi toimin kuten toimin. Voimakkaiden tunteiden kokeminen liittyi tietysti myös vanhojen tekstien lukemiseen. Luin muutamia otteita äidille ja miehellenikin. Elina 17 v päiväkirja. Se meni kutakuinkin näin: ”Kumpa osaisin syödä oikein. Toivon, että 26 vuotiaana aikuisena olen onnellinen ja tyytyväinen itseeni. Olisimpa nytkin”. Purskahdin itkuun. Äiti tuli halaamaan.
Tärkeä oivallus on, että hyväksyn olleeni heikko, mitä aikaisemmin peittelin kovasti. Olen vain ihminen ja minun ei tarvitse aina esittää vahvaa. Heikkouden hyväksyminen on sitä todellista vahvuutta. Paranemisessa on tärkeää tajuta itse tilanne ja miettiä omia elämänarvoja. Mitä todella haluaa elämältä? Niin minäkin tein, vaikka vaikeaa se oli. Kehoni oli säästöliekillä, mutta siitäkin selvisin. Syömishäiriön kokeminen tulee aina olemaan kokemus josta kärsin, kasvoin ja opin.
2010 – 2017
Toivon, että näistä teksteistäni olisi muille syömishäiriöstä kamppaileville apua. Toivon, että tekstit ja jakamani kokemukset herättävät ajatuksia. Syömishäiriö ei ole leikin asia ja se koskettaa itsesi lisäksi läheisiä. Kannustaisin muita syömisongelmien kanssa kamppailevia pohtimaan omia arvoja. Et varmasti halua elää loppuelämääsi ruokailujen vankina. Sinä olet hyvä sellaisena kuin olet <3 On kallisarvoisen ja ainutkertaisen elämämme tuhlaamista murehtia koko ajan ulkonäköä. Tässä postauksessa olen kirjoittanut siitä, miten minä saavutin positiivisen kehonkuvan. Se ei ollut helppoa, mutta oli sen kaiken vaivan arvoista.
Mikäli haluat jakaa ajatuksiasi kanssani, laita minulle kommenttiboksiin viestiä tai sähköpostia (leskinen.elina@hotmail.com). Koen tärkeänä asiana sen, että saan auttaa JUURI sinua. <3
Instagram: @elinaadasofia
xoxo, Elina