Syömishäiriö vaikuttaa sairastuneen itsensä lisäksi tämän läheisiin, perheeseen sekä ystäviin. Sain lukijaltani toiveen, että voisin kirjoittaa aiheesta. Syömishäiriön vaikutus lähimmäisiin on äärimmäisen tärkeä aihe, mutta myös kovin vaikea. Syömishäiriöisen tukeminen ei ole maailman helpointa, mutta se on sitäkin tärkeämpää. Oikeanlaista lähestymistapaa voi joutua hakemaan pitkäänkin ennen kuin sellainen löytyy. Tuki, ymmärrys ja kuunteleminen on kullanarvoisia asioita, jotka oikeasti auttavat. Tuputtaminen ja hyökkäävä asenne sen sijaan ärsyttävät. Muistan kun monet kerrat paiskoin lautaset seinään jonkun sanoessa väärän sanan. Pinna oli räjähdysherkkä.
”Tuki, ymmärrys ja kuunteleminen on kullanarvoisia asioita, jotka oikeasti auttavat.”
Elämää syömishäiriökuplassa
Itse ahdistuin suorista kysymyksistä, jos joku kysyi onko mulla syömishäiriö. Kielsin sen muilta, koska kielsinhän sen itseltänikin. En hyväksynyt faktoja, vaan elin pitkään omassa kuplassani. Kuplassa, jossa olin turvassa kaikelta. Jossain vaiheessa tiedostin itsekin, ettei kaikki ole kunnossa, mutta en silti osannut myöntää sairauttani muille. Enhän mä ole heikko, mä osaan ja menestyn kaikessa. Ei mulla oo hätää. Kuitenkin sisimmässäni näkyi hätähuuto, jonka äiti näki. Hätähuutoja oli monet kerrat kun olin lievästi itsetuhoinen ja masentunut. Ulospäin kaiken piti kuitenkin olla priimaa.
Nyt kun mietin tarkemmin, niin varmasti ”ulkopuolisen” olisi ollut todella vaikeaa auttaa mua. Jos kerta kiellän kaiken itseltäni, niin miten uskoisin jotain mitä toinen sanoo? Vasta sitten kun itse hyväksyin sairauden osana minua, opin jäsentelemään tunteitani ja tiedostamaan mitä haluan, pystyin ottamaan apua vastaan. Kirjoitin aiemmin täällä siitä, etten kokenut terapiaa hyödylliseksi juuri sen takia, koska en ollut valmis parantumaan.
Sanoisin, että mahdollisimman normaali käytös on paras käytös, mitä syömishäiriöinen haluaa nähdä ja kokea. Ylihuolehtivaisuus, painosta ja ruuasta hössöttäminen vain lisäävät ahdistusta. Syömishäiriöisen auttaminen vaatii myös rautaisia hermoja (kiitos Äiti!), kun auttajan sanomiset eivät mene perille. Olin todella jääräpää ja kiukkupussi. Tietysti kannattaa myös huomioida se, että me kaikki olemme yksilöitä. Joku saattaa haluta kuulla hurjat faktat kehon romuttumisesta sun muista ja heille se toimii motivaattorina parantumisessa. Mä itse en kokenut faktoja motivoivina ”sairaimmassa” vaiheessa. Joku taas saattaa haluta ihailua ja huomiota. Meitä on moneksi. Sairastunutta kannattaakin kuulostella ja lähestyä varoen, mutta silti normaalilla käytöksellä.
Haastattelin muutamaa ystävääni, jotka tiesivät sairaudestani. Miten he suhtautuivat?
Hyvin normaalisti ja järkevästi ilman painostusta. Syömishäiriöiselle on monesti jopa pelottavaa puhua ja varsinkin ruokatilanteet mietityttivät. Silti mahdollisimman normaali käytös, normaalina ystävänä kohteleminen nousi päällimmäiseksi ajatukseksi.
Tärkeimmät lähestymistavat ovat:
- Ole käsivällinen.
- Kuuntele.
- Älä painosta.
- Kehu.
2010 – 2017
2010 – 2017
Tiivistettynä
Koen näin, että jos sairastunut ei ole ”valmis” parantumaan, eikä itse ymmärrä sairauttaan, tue tätä silti kaikin keinoin (ei tuputtamista!!) kuten tekemällä mukavia asioita, kuuntelemalla ja kehumalla luonnetta, tekemisiä jne. Jos taas syömishäiriöinen itse tajuaa tilanteensa ja kokee halua parantua, voidaan lähestyä jo rohkeammin ja tukea tätä uskaltamaan tehdä uusia asioita, kokeilemaan eri ruokia ja vähitellen nostamaan annoskokoja. Pienin askelin.
Kysykää ihmeessä, jos joku asia askarruttaa mieltänne! Vastailen todella mielelläni 🙂
Seuraa minua myös:
Instagram: @elinaadasofia
Snapchat: elinaleskinen
Facebook: www.facebook.com/elinaadasofia
Youtube: elinaleskinen
xoxo, Elina