Marraskuu 2020. Oli pimeää vaikkei vielä ollut edes ilta. Me olimme pääsemässä pois Naistenklinikalta ja mieleni oli vähintään yhtä pimeä kuin ulkoilma. Ahdisti. Mietin itkua tihrustaen kotimatkalla, että tämänhän piti olla iloinen tapahtuma. Esikoisen syntymän jälkeen olin pitkään alakuloinen. Kaikki pelotti ja ahdisti. Mietin miten meidät edes voitiin päästää pois synnytyssairaalasta, enhän ollut ollenkaan valmis vauva-arkeen. Tuntui sille kuin olisi aloittanut uudessa vastuuta täynnä olevassa kolmivuorotyössä ilman perehdytystä ja taukoja. En juurikaan uskaltanut olla kaksin vauvani kanssa ja muistan itkeneeni äidilleni sitä kuinka pelottaa. Yritin estellä puolisoani lähtemästä töihin ja halusin vain olla yhdessä koko perheen kesken. Nyt tuntuu jotenkin absurdilta nämä ajatukset, mutta silloin todella pelkäsin ja tuntui kamalalle. Onneksi otin vastaan apua ja aloitin HUSin pelkopolin kautta saadun varhaisen vuorovaikutuksen terapian. Hyödyn siitä tosi paljon.
En monista yrityksistä huolimatta osannut oikein nauttia vauva-arjesta. Aloin kyllä tekemään jonkun verran asioita, mutta sellainen ylitsepääsemätön ja inhottava epävarmuus oli aina läsnä. Pelotti metromatkat, kaduilla käveleminen..kaikki. Enkä oikein vieläkään tiedä mitä mä niin pelkäsin. Ehkä vauvan itkua? Sitä että kaikki tuijottaa tai jotain ikävää tapahtuisi? Mietin myös, että mitä jos vauvani ei tykkää minusta tai tavastani hoitaa häntä.
Tältäkö kaiken olisi pitänyt tuntua?
Olen huomannut eron edelliseen vauva-aikaan vasta nyt kuopuksen kohdalla, kun heti alkuun mietin, että tältäkö kaiken olisi pitänyt tuntua? Tällä kertaa oli ihanaa kotiutua sairaalasta ja päästä vauvakuplaan kotiin. Olen nauttinut vauvan vieressä olemisesta ja öisin vaan jäänyt tuijottelemaan pientä tuhisiaa. Sydän täynnä niin suurta onnen tunnetta ja kiitollisuutta, että saa kokea tämän. Ei haittaa yöheräilyt eikä masuvaivojen aiheuttamat itkukohtaukset. Kaikki on tuntunut alusta asti tosi luontevalta ja helpolta vauvan suhteen. En stressaa, jos unet menee vähän niin ja näin, uskallan liikkua vauvan kanssa ja tehdä sellaisia asioita mitä normaalistikin tekisin. On ollut kivaa! Aivan päin vastaista mitä oli esikoisen kohdalla. Olin hermoraunio unien suhteen (toki esikoinen nukkuikin todella huonosti ja vähän) ja vauvat aistivat vanhempien stressin. Uskon, että tästä tuli vähän sellainen ikävä kierre.
Ajatukset, jotka hävetti
Terapiassa oli huojentavaa saada kertoa ajatuksista, jotka hävetti. Häpesin sitä, miten voin tuntea pelkoa ja ahdistusta oman vauvani kohdalla? Olinko tosiaan niin huono äiti? Nythän pitäisi olla kiitollinen ja somesta näkee vaan ruusuisia kertomuksia kuinka ihanaa ja helppoa vauvan kanssa on. Kerran terapeutti sitten sanoi, että sä olet Elina masentunut ja se on ok ja ymmärrettävää. Aivan samalla tavalla mielikin voi sairastua kuin vaikka jalka murtua tai saada koronan. En itse osannut nähdä masennusta ennen kuin joku sanoi sen ääneen. Se helpotti. Sain kiinni pala palalta omista ajatuksista ja opin jäsentelemään niitä. Ennen kaikkea sain ymmärrystä itseäni kohtaan vaikka edelleen tunnen huonoa-omatunto miksi koin niin negatiivisia tunteita maailman rakkainta lasta kohtaan.
Äidiksi yhdessä yössä
On hyvin luonnollista, että esikoisen kohdalla jännittää kaikki. Veikkaan, että 99% jännittää, joten ei olla todellakaan yksin tämän asian kanssa. Onhan se nyt hullua, että meistä tulee vanhempia yhdessä yössä ja sittenkö pitäisi muka osata kaikki. Ei kukaan osaa eikä tarvitse osata. Vähitellen sitä opitaan tutustumaan vauvaan ja tämän luonteeseen. Ei meistä kukaan ole ajatustenlukija ja kun sitä yhteistä kieltä ei ole, niin onhan se välillä yhtä arvuuttelua minkä takia vauva itkee. Yleensä vauvat tietty itkee kivun, sylin, väsyn, nälän tai vaipan vaihdon tarpeeseen, mutta eipä asiat aina niin mustavalkoisia ole. Lisäksi hormonit luovat oman twistinsä tähän soppaan, samoin väsymys ja se mille oma keho tuntuu. Voi olla kipuja tai tuntea olonsa muuten vaan epämukavaksi muutosten myötä. Mulla myös pimeä vuodenaika vaikutti.
Toivon, että tästä postauksesta on apua teille, jotka kamppailette synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa. Ei olla yksin eikä kukaan meistä ole masennuksen takia huono vanhempi. Uskon, että masennusta ei voi mitenkään ennalta ehkäistä, vaan se on tullakseen jos tulee. Toisille se tulee ehkä herkemmin kuin toisille. Kannattaa rohkeasti ottaa asia esille puolison kanssa, kertoa kavereille, äiti-ystäville tai neuvolatädille. Yksin ei tarvitse jäädä.
<3
xoxo, Elina